Suomessa ollaan lähestymässä aikoja,
jolloin maan väestömäärä kääntyy
laskuun. Meillä on jo hyvän aikaa puhuttu tulevasta
ikääntyneiden määrän ja osuuden kasvusta
sekä huoltosuhteen heikkenemisestä ja työvoimapulan
pahenemisesta. Vaikkei meillä olla vielä
lähelläkään sitä tilannetta, kuin
naapurimaassamme Venäjällä, jossa
väestömäärä on suorastaan romahtamassa,
tosiasia on, että Suomi tarvitsee uusia sukupolvia ja uusia
lapsia tulevaisuuden rakentamiseksi.
Perheiden keskimääräinen lapsiluku on
tällä hetkellä alle kaksi lasta ja suomalaisten
tyypillinen lasten toivelukumäärä onkin yksi tai
kaksi lasta. Ongelma on enemmän siinä, että
ensisynnyttäjien keski-ikä nousee koko ajan - ollen
tällä hetkellä 27 vuotta. Vaikka on hyvä,
että ihmisillä on oikeus valinnanvapauteen, täytyy
olla huolissaan siitä, että tämän
myötä tahattomat lapsettomuusluvut
lisääntyvät.
Moni haluaa rakentaa elämäänsä ”varmalle pohjalle”. Lasten aika on, kun elämä on kaikilta osin kunnossa vakituista työpaikkaa myöten. Toisaalta taas työelämän kiire ja paineet menestyä uralla ovat ihmisten arvostuksissa ensisijalla. Päättävätkö raha ja valta suurimman väestönosan elämästä nyky-yhteiskunnassa? Ura ja työ ovat tänään ehkä yleisin syy – tai tekosyy, johon törmää puhuttaessa perheen perustamisesta, ystävistä ja harrastuksista. Työ estää meitä tapaamasta läheisiämme, työ estää meitä harrastamasta ja työ estää meitä perustamasta perhettä. Työstä on tullut asia, joka päättää lähes koko elämästämme. Työelämä on nykypäivän yhteiskunnassa kovaa, mutta onko osa esteistä sittenkin itse luomiamme? Tyydymmekö siihen, ettei nyky-yhteiskunnassa ole tilaa sekä työlle että perheelle? Tästä samasta ongelmasta saattaa kertoa myös äitiyslomien pituuksien lyheneminen entisestään.
Viime viikkoina on uutisoitu, että miehistä vain kymmenes käyttää vanhempainvapaita. Prosentti kuulostaa aluksi pieneltä, mutta toisaalta ainakin luonto on toistaiseksi määrännyt siten, että nainen synnyttää ja yleensä imettää lasta. On siis hyvin ymmärrettävää, että äidit käyttävät suurimman osan vanhempainvapaista. Keskustalaiseenkin aatemaailmaan kuuluu valinnanvapauden tukeminen. Toivottavaa olisi, ettei Suomessa sorruttaisi samanlaisiin vanhempainvapaiden kiintiöinteihin kuin esimerkiksi naapurissa Ruotsissa. Tasa-arvoisuus tarkoittakoon jatkossakin sitä, että perheillä on mahdollisuus valita, kuinka käyttää vanhempainvapaansa. Tasa-arvon ei tarvitse tarkoittaa ihmisten samanlaisiksi tekemistä. Täysin varjoon edellä mainituista uutisoinneista on jäänyt varmasti se, että isistä kuitenkin 70 prosenttia käyttää isyysvapaata. Sen käyttäjien osuus lienee vuosien varrella noussut.
Vanhasen II hallituksen ohjelmalle täytyy antaa kiitosta varsinkin siitä, kuinka hyvin siinä on huomioitu lapsiperheet. Yhteiskunnan synkin häpeäpilkku on pitkään ollut se, että pienimmät äitiyspäivärahat ovat huomattavasti pienemmät kuin pienimmät työttömyystuet. Nyt nämä on luvattu nostaa pienimpien työmarkkinatukien tasolle. Verotuksen suhteen olisi kuitenkin senkin jälkeen parannettavaa. Miksi yhteiskunta perii 20 prosenttia ennakonpidätystä näistä pienimmistä summista? Kotihoidon tuen hienoinen nostaminen on positiivinen merkki, mutta käytännön sanelemista syistä moni lapsiperhe joutuu valitsemaan työnteon vanhempainvapaiden päättymisen jälkeen eli kun lapsi on 9-10 kuukauden ikäinen. Kotihoidontuki ei edelleenkään, huolimatta mahdollisista tulevista korotuksista, tarjoa monelle perheelle realistista vaihtoehtoa hoitaa lapsia kotona. Tätä näkökulmaa tukee tuoreehko tutkimus, jonka mukaan alle vuoden vanhojen lasten äideistä joka viides on töissä, kun vielä vuosikymmenen alussa ainoastaan joka kymmenes kävi töissä. Perhepolitiikassa on otettu uuden hallituksen myötä askeleita eteenpäin. Tekemistä perheiden puolesta riittää tulevillekin vuosille.
Johanna Koivuniemi
Varapuheenjohtaja
Suomen Keskustanuoret