Keskustanuorten ulko- ja turvallisuuspolitiikan vastaava Heikki Hankila esitti tärkeän puheenvuoron Keskustan EU-politiikasta Suomenmaa- lehdessä 21. toukokuuta. Puheenvuoro oli tärkeä kahdestakin syystä. On hyvä, että puolueet käyvät keskustelua EU- politiikastaan. Europarlamenttivaalit ovat ensi vuonna ja puolueilta odotetaan Eurooppa-linjauksia. Toiseksi ylikansallistuminen on hyvin voimakasta ja sen merkitys politiikassa kasvaa koko ajan. Puolueiden on vaikeaa löytää yhteisiä näkemyksiä näihin kysymyksiin, koska puoluejaon perusteena ovat toiset jakolinjat. Vaarana on, että puolueiden kannanotoista EU:hun, poliittiseen ja taloudelliseen integraatioon sekä globalisaatioon tulee laimeita ja väljähtyneitä kompromisseja.
Perinteinen jako oikeistoon ja vasemmistoon ei enää
riitä jäsentämään poliittista
kenttää, vaan tämän jaon lisäksi jako
globaalin ja lokaaliin on noussut sen rinnalle muodostaen uuden
poliittisen jännitteen.
Haluaako Keskusta maalata itsensä samaan nurkkaan kuin
vasemmistoliitto ja perussuomalaiset? Vai haluaako se heiluttaa
edistyksen lippua eurooppalaisen ihanteen puolesta, kuten Santeri
Alkio kirjoitti Maan Ääni -lehdessä 15.1.1920:
"Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin
ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä
Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa
vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen,
että valtojen väliltä katoaa tarve pitää
yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa". Kunpa
Santeri Alkiota olisi silloin uskottu!
Hankila ei ilmeisesti ole huomannut, että kansallisvaltioiden
suvereniteetti on rajusti vähentynyt globalisaation
temmellyksessä. Yhteistyötä, ylikansallista
poliittista hallintaa ja federalismia tarvitaan paitsi
Euroopanlaajuisesti, myös maailmanlaajuisesti. Vaihtoehdotonta
politiikkaa on helppo perustella sillä, että valta ei
tosiasiassa ole tämän maan
päättäjillä, vaan ylikansallisilla
markkinavoimilla tai ”Brysselin byrokraateilla”.
Tämän vuoksi kansalaiset ja julkinen valta tarvitsevat
mahdollisuuksia päättää asioista. Tarvitaan
ylikansallisen hallinnan välineitä. Kun talous toimii
ylikansallisesti, tarvitaan myös ylikansallista
päätöksentekoa ja ylikansallista poliittista
hallintaa. Usko pelkkään hallitustenvälisyyteen tai
kansainvälisyyteen on tehotonta haihattelua. Valtioiden
välinen yksimielisyysvaatimus on naurettavaa ajattelua, josta
olisi syytä jo luopua. Se on vaaraksi demokratialle.
Hylkäämällä EU:n perustuslain Hankila haluaisi
EU:n pysyttelevän nykyisessä demokratiavajeen tilassa,
joka tarkemmin määriteltynä onkin federalismivaje,
jota ei koskaan ole tarkoitettu pysyväksi olotilaksi.
Diplomatiasta on siirryttävä demokratiaan. Silloin
europarlamentillakin olisi mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi
maatalouspolitiikkaan ja suojautua täten
”Brysselin” kasvottomilta byrokraateilta. Yhä
kärjistyviltä globaaliongelmilta ei voi edes
eristäytymällä välttyä.
Kansainvälisessä politiikassa vallitsee yhä anarkia,
eivätkä valtiot keksi globaaliongelmiin yksimielisesti
tarpeeksi tehokkaita ratkaisuja. Platon sanoi ”Valtio”
– teoksessaan, että mitä ylellisemmin valtiossa
eletään, sitä suurempi valtion täytyy olla.
Teknologia on muodostanut maailmanlaajuisia verkostoja, ja toisella
puolen maapalloa tapahtuva toiminta vaikuttaa myös omaan
elämäämme.
Rauhan turvaamiseksi Euroopassa tarvitaan syvenevää
integraatiota. Jo saavutettu integraatio ei riitä. Sama
pätee talouspolitiikassa, kilpailukyvyssä ja talouden
dynaamisuudessa. Tarvitaan syvenevää integraatiota
tavoitteiden saavuttamiseksi. Käynnissä oleva integraatio
pitää nämä tavoitteet hengissä,
pysähdyksissä oleva ei näin tee.
Federalismin luonteeseen kuuluu läheisyysperiaate, jota
Hankilakin toivoi voimakkaammaksi EU:ssa. Hän sanoi:
”Jäsenyyden aikana liittovaltiokehitys on kiihtynyt
huimaavaa vauhtia. Yhteinen raha on korvannut oman kansallisen
valuutan ja uusia politiikan sektoreita on siirretty ja ollaan
siirtämässä vahvemmin yhteisen
päätöksenteon alaisuuteen. Kun maan ja oman puolueen
johtajia nyt kuuntelee, tuntuu, että sellaista politiikan
sektoria ei ole olemassakaan, missä ei tarvita ylikansallista
päätöksentekoa.”
Uskon, että tulevaisuudessa joitakin politiikan sektoreita
palautetaan jäsenvaltioille ja tullaan hajauttamaan.
Perustavanlaatuinen ero ajatusmaailmassamme koskee federalismin
merkitystä. Itse en katso sen olevan vain
”keskittämistä”, vaan kuvittelisin, että
tulevaisuudessa jäsenvaltioilta siirtyy valtaa toisaalta
Euroopan unionille, toisaalta lähialueille. Kannatan
hajautettua liittovaltiomallia. Läheisyysperiaatteen
toteutuminen varmistuisi parhaiten kaksikamarisessa
järjestelmässä, jossa parlamentin toisessa
kamarissa, eli lähes kuin nykyisessä
ministerineuvostossa, edustettaisiin suoraan valtiota ja toisessa,
nykyisen europarlamentin kaltaisessa suoraan kansalaisia.
Päätöksentekoon tarvittaisiin sekä valtioiden
että kansalaisten enemmistö.
Miksi EU- ja Nato- kriittiset puheenvuorot alkavat lähes aina
samoilla sanoilla: ”Pieni Suomi”? Aivan kuin Suomi
olisi suurten EU- maiden miehittämä. Suuret maat taas
pelkäävät ”suurvalta-asemansa”
menettämistä, joka oli ehkä todellisuutta 1800-
luvulla.
Hankila sanoo, ettei halua Suomelle samanlaista syrjäisen
osavaltion asemaa kuin esimerkiksi Montanalla, Wyomingilla tai
Iowalla on. Sinänsä hienovarainen pelottelu
Yhdysvalloilla peittää alleen sen totuuden, että
federalismia on monenlaista, eikä Yhdysvaltalainen versio ole
ainoa, eikä välttämättä Euroopalle
ihanteellinen. Uskon, että montanalaiset, wyomingilaiset ja
iowalaiset ovat paljon keskeisemmässä asemassa kuin jos
ne olisivat jääneet Yhdysvaltojen ulkopuolelle 1800-
luvulla ja kyseiset osavaltiot olisivat nurkkakuntaisia valtioita.
Kaikki kunnia sellaisillekin, mutta mieluummin toivoisin
näkeväni Suomen osana federalistista Euroopan
unionia.
Minulla ja Heikki Hankilalla on eri lähtökohdat Euroopan
unioniin. En näe EU:ta kansallisten etujen
taistelukenttänä. Näen myös, ettei EU:ssa
yhdistetä valtioita vaan kansalaisia. Hallinnollisessa
mielessä yhdentymiskehityksen on
täydellistyttävä federalismiksi. Tämä ei
kuitenkaan tapahdu yhtäkkiä, vaan eurooppalaisten tuen
turvin. Lissabonin sopimus lisää avoimuutta ja
demokratiaa EU:ssa. Seuraaviin perussopimuksia koskeviin muutoksiin
tarvitaan edelleen jäsenmaiden yksimielisyys.
Kansallisvaltioiden aika on ohi.
Pekko Pulakka
Kirjoittaja on TET- harjoittelijana Keskustanuorten toimistossa