Vaihtoehtona sille, ettei vie lastaan päiväkotiin, tulisi saada riittävän suuri korvaus, jonka voisi antaa esimerkiksi perheen isoäidille, joka hoitaa lapsia.
Suomessa on nyt oikeastaan vain kaksi realistista vaihtoehtoa lapsen hoitamiselle: koti tai laitos.
Päiväkotijärjestelmä on tehty työikäisiä aikuisia ja erityisesti perinteisenä virka-aikana töissä olevia vanhempia varten.
Järjestelmä palveleekin kohtuullisen toimivasti tai ainakin on menneinä vuosikymmeninä palvellut perheen vanhempia, mutta lasten näkökulmasta katsottuna tilanne on kimurantimpi.
Yksi vakava hälytysmerkki täysipäiväistä laitosmallia ihannoivasta järjestelmästämme paljastuu yhdysvaltalaisista tutkimuksista. Niissä kaikki yli 26 tuntia viikossa päivähoidossa olevat niputetaan samaan ylimpään luokkaan, riskiryhmään.
Samaan aikaan Suomessa lähes kaikki kotihoidon ulkopuolella olevat lapset ovat normaalisti vähintään tuon 26 tuntia viikossa päivähoidossa!
Kolme ensimmäistä ikävuotta ovat ihmisen hyvinvoinnin kannalta kaikkein keskeisimpiä. Lapsi kaipaa henkisen kasvunsa tueksi pysyviä, luotettavia ja kiinteitä suhteita aikuiseen tai aikuisiin.
Lapsen tasapainoisen kasvun kannalta on erityisen tärkeää, että hän on kotoisassa ja tutussa ilmapiirissä. Nykyisessä järjestelmässä äitiysloma loppuu lapsen kannalta juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä.
Lapsi oivaltaa separaatiovaiheessa noin yhdeksän kuukauden ikäisenä, että hän on riippuvainen toisista ihmisistä. Lapselle on tällöin olennaista, että on olemassa joku ihminen, joka vastaa hänen tarpeisiinsa kokonaisvaltaisesti.
Jatkossa yhden hoitovaihtoehdon on oltava sellainen, että kotihoito on taloudellisesti mahdollista vähintään 1,5 vuoden ajan. Tämä voidaan toteuttaa esimerkiksi mallilla, jossa toinen vanhemmista voisi pitää vuoden ansiosidonnaista perhevapaata ja toinen tämän lisäksi vielä kuusi kuukautta.
Mallin avulla kannustettaisiin sekä isiä että äitejä osallistumaan nykyistä tasaisemmin lastenhoitamiseen.
Halutessaan perhe voisi kuitenkin valita vaihtoehdon, jossa sama henkilö hoitaa lasta 1,5 vuoden ikäiseksi saakka, mutta tällöin 12 kuukauden jälkeen ansiosidonnaisen korvauksen sijaan saisi korotettua kotihoidontukea. Yli 1,5 vuoden ikäisestä lapsesta voisi nykyisen mallin tavoin saada kotihoidontukea.
Perhepäivähoito on myös palautettava hoitomuotona kunniaan.
Jos lapsen vanhemmat eivät voi tai eivät halua hoitaa lasta kotonaan, hoitamisen tulisi tapahtua kodinomaisissa olosuhteissa ainakin siihen asti, että lapsi täyttää 1,5 vuotta.
Hyvänä ratkaisuna olisi perhepäivähoito, sillä lapsi voi luoda tämän ikäisenä tuntemussuhteen vain 3-4 aikuiseen, eikä hän kykene kiintymään vaihtuviin hoitajiin. Pienten lasten hoidossa ryhmäkokojen on oltava myös riittävän pieniä, noin 2-3 lapsen suuruisia.
Jotta perhepäivähoidosta tulisi monelle nuorelle hoitoalan ammattilaiselle järkevä vaihtoehto, tulee perhepäivähoitajien lapsien lukumäärään voida laskea hänen omat lapsensa. Perhepäivähoidon palkkausta tulee muutoinkin tarkistaa ylöspäin.
Vastaavasti alle 3-vuotiaiden subjektiivista oikeutta päivähoitoon ei pidä ottaa itsestään selvyytenä.
Subjektiivisen päivähoidon sijaan perheillä tulee olla mahdollisuus peruskotiavun saamiseen, jotta kotona lastaan hoitava vanhempi pääsisi välillä levähtämään ja hoitamaan sellaisia asioita, joita on haastavaa tehdä yhdessä pienen lapsen kanssa.
Monet nuoret perheelliset ovat muuttaneet työnperässä kauas omista vanhemmistaan. Pitkän etäisyyden vuoksi isovanhempien arkinen apu on perheen arjen ulottumattomista, mikä korostaa entisestään kotiavun tarvetta.
Kotiavun elvyttämisen esteenä tuntuu kuitenkin olevan 1970-luvulta periytyvä ajatusmaailma ”piikayhteiskunnan” turmiollisuudesta.
Tämän seurauksena väsyneet vanhemmat eivät saa apua riittävän varhain, jolloin ongelmat pääsevät kärjistymään. Konkreettisesti tämä näkyy muun muassa huostaanottojen määrän rajuna kasvuna.
Lastenhoidossa tulisi hyödyntää myös suurten ikäluokkien eläköitymisen positiiviset mahdollisuudet.
Vaihtoehtona sille, ettei vie lastaan päiväkotiin, tulisi saada riittävän suuri korvaus, jonka voisi antaa esimerkiksi perheen isoäidille, joka hoitaa lapsia.
Lisäksi työelämään kaivattaisiin joustavuutta. Monessa muussa maassa työpaikalla suorastaan kohtaa paheksuntaa, jos vanhemmat ovat töissä vielä iltapäivän jälkeen.
Pienten lasten vanhemmilla olisi ehdottomasti oltava meilläkin mahdollisuus liukuvaan ja lyhennettyyn työaikaan. Myös erilaisia puistotätimalleja tulee kehittää.
Kaiken kaikkiaan lastenhoitamiseen tarvitaan erilaisia vaihtoehtoja, joista kukin perhe voi valita tilanteensa sopivan ratkaisun.
Ei yhteiskunta tai kenenkään ura mene pilalle siitä, että isä tai äiti on muutaman vuoden poissa kotoa tai että he käyvät puolitehoilla. Päinvastoin.
Varmistamalla tasapainoiset kasvuolosuhteet lapsillemme voimme turvata, että Suomeen kasvaa tulevaisuudessakin vastuullisia kansalaisia.
Tuomas Vanhanen
Keskustanuorten poliittinen suunnittelija
JULKAISTU SUOMENMAASSA 26.8.2009