Keskustalaista ympäristöpolitiikkaa
Olipa kerran lapsiperhe, joka lähti retkelle metsään. Vanhemmilla ja lapsilla oli jokaisella mukana eväsreppu, johon on varattu retken ajalle riittävästi eväitä. Perhe pysähtyi tauolle syömään ja kertoilemaan matkan aikana nähdyistä asioista, tuoksuvista kieloista ja pehmeästä karhunsammalesta. Kaikki vaikutti olevan hyvin.
Vanhemmat olivat kuitenkin varsinaisia herkkusuita. Eväät olivat niin hyviä, että he hotkaisivat omansa loppuun jo ensimmäisen pysähdyksen aikana. Matkan jatkuessa vanhemmilla teki vielä mieli jotain pientä hyvää ja niinpä he nappasivat lastensa huomaamatta suklaapatukat näiden reppujen sivutaskuista.
Koska vanhemmat söivät omat eväänsä jo ensimmäisen pysähdyksen aikana, he näkivät oikeudekseen pitkin matkaa rokottaa lasten eväistä. ”Jos eväät loppuu niin eiköhän ne lapset keksi jotain syötävää itselleen, ja mihinkä sitä noin pieni kauheasti ruokaa tarvitsisikaan”, he ajattelivat. Vanhempien suihin katosivat niin lasten eväiksi varatut omenat kuin pähkinätkin. Yhtälön lopputulos oli se, että lasten eväät eivät riittäneet koko matkan ajaksi, ja vanhempien vatsat olivat ylensyönnistä turvoksissa.
Tarina on surullinen. Nautintoa tavoitellessaan vanhemmat näyttävät unohtavan kokonaan vastuun lapsistaan. Eikö tarinan vanhemmilla ole lainkaan moraalia? Empatiasta ja huolehtivaisuudesta puhumattakaan. Onneksi tällaista ei tapahdu todellisuudessa. Eihän? Vai onko tarinassa kuitenkin jotain tuttua? Mielestäni tarinan tilanne muistuttaa aika tavalla suhdettamme ympäristönsuojeluun.
Yhdysvaltalainen Global Footprint Network julkaisee vuosittain laskelman ekologisesta jalanjäljestämme. Laskelmalla arvioidaan kattavasti ihmiskunnan kokonaiskulutuksen ja maapallon ekosysteemien tuottokyvyn suhdetta. Laskelman pohjalta joka vuosi julkaistaan tieto maailman ”ylikulutuspäivästä”. Tuona päivänä ihmisten tarpeet ylittävät maapallon kyvyn tuottaa luonnonvaroja, käsitellä jätteitä ja ihmisen tuottamia päästöjä. Ylikulutuspäivän jälkeisen ajan vuodesta syömme eväitä muualta kuin omasta repustaan. Viime vuonna ylikulutuspäivä oli 21.8. Tarvittaisiin siis puolitoista vuotta tuottamaan se määrä luonnonvaroja, joita ihmiskunta kuluttaa vuosittain.
Keskustalainen ympäristöajattelu tiivistetään usein talonpoikaiseen ajatukseen siitä, että tila on jätettävä lapsille vähintään siinä kunnossa kuin on sen itse saanut, ja mikäpä olisikaan parempi tapa kuvata asiaa. Juuri tästä on kyse. Keskusta ei kuitenkaan viime vuosina ole juuri pitänyt ääntä ympäristön hyvinvoinnista, talouskasvusta sitäkin enemmän.
Vaalitappion jälkeen puolueessa on herännyt aatteellinen keskustelu aivan syystä. On elintärkeää pohtia sitä, mistä keskustalaisuudessa on kyse ja miksi olemme olemassa. Minulle keskustalaisuus on tulevaisuuteen katsomista ja ihmisen henkisen kehitystarpeen asettamista politiikanteon keskiöön. Irrottamaton osa aatettamme on kysymys tulevien sukupolvien oikeudesta hyvinvointiin. Pelkät puheet eivät kuitenkaan riitä, tarvitaan myös tekoja. Tarvitaan konkreettisia esityksiä keskustalaisista tavoista ratkaista akuutit ympäristöongelmat.
Santeri Alkio arvosteli sata vuotta sitten sosialismin ja porvarillisuuden materialismia. Kuinka moni keskustalainen on vastustanut kuluttamista ja rahan perässä juoksemista viime vuosina? Muutama käsi taitaa nousta, mutta pääosin myös me olemme hiljaa hotkineet lastemme eväitä.
Oppositiosta on povattu keskustalle mahdollisuutta löytää taas itsensä. Toivon, että niin käy myös ympäristöpolitiikassa. Ei jätetä maapallosta huolehtimista muille puolueille.
Julkaistu Suomenmaassa 15.6.2011