iime viikolla eduskunnassa käytiin välikysymyskeskustelua köyhyydestä. Aihe on tärkeä, oli hallituksen toimenpiteiden oikeudenmukaisuudesta, toimivuudesta tai kokonaan puuttumisesta mitä mieltä hyvänsä.
Suomalaiseen luonteeseen kuuluu nöyryys ja vaatimattomuus. On kuitenkin vaikea olla omalla tavallaan ylpeä niistä toimenpiteistä, joita keskustajohtoiset hallitukset ovat viimeisten seitsemän vuoden ajan tehneet.
Mielipiteitä voi olla monenlaisia, mutta on kiistaton fakta, että pienituloisimpien, kuten eläkeläisten, työttömien ja opiskelijoiden, asia on ollut hallituksen jäsenten mielessä.
Tulevaisuus tulee kuitenkin olemaan vaikea. 13 miljardin budjettialijäämän kääntäminen tasapainoon tai lievästi ylijäämäiseksi ei tule olemaan helppo tehtävä.
Tasapainottamisen tulee tapahtua kokonaisvaltaisesti. Keinovalikoiman tulee olla laaja, sillä vain sitä kautta voidaan saavuttaa lopputulos, mikä ei kaada kohtuuttomasti laman jälkilaskuja vain jollekin ryhmälle. Heikoimmalta ei saa tällä kertaa ottaa kaikista eniten.
Oikeudenmukaisuutta tarvitaan siis jatkossakin, kuten myös valtion tiukempaa otetta.
Palkansaajien tuloerojen kaventaminen tulee olla jatkossa keskustan tärkeimpiä tavoitteita. Tämän tavoitteen saavuttaminen vaatii sekä työmarkkinaosapuolten nykyisen itsekkään näkökulman muuttumista kansallisen kokonaisedun mukaiseksi että vaihtoehtoisesti valtion merkittäviä muutoksia vero- ja tulonsiirtopolitiikassa.
Vaikka sotaan verrattuna tilanne ei suinkaan ole yhtä paha, niin työmarkkinajärjestöiltä kaivattaisiin sellaista kansallista yhtenäisyydentunnetta, jota tammikuun kihlauksen aikaan niiltä löytyi.
Tällä kertaa solidaarisuutta täytyy kuitenkin lyötyä heikoimpien palkansaajajärjestöjen suuntaan: palkankorotukset tulee jatkossa suunnata niille aloille, missä tulotaso on työn vaativuuteen nähden heikoin.
Omaan oikeustajuuni ei mahdu se, että korkeinta palkkaa tunnutaan tässä maassa maksettavan niille, joiden lakoilla on eniten taloudellisia seuraamuksia.
Tuloerojen kaventaminen tulee olla yhtenä merkittävänä tavoitteena siinä vaiheessa, kun valtiontaloutta lähdetään tasapainottamaan. Köyhimmiltä ja pienintä palkkaa saavilta tulee niissä talkoissa ottaa suhteessa vähemmän kuin hyvin taloudellisesti pärjääviltä.
Samaan aikaan tulee kuitenkin varmistaa, että yhteiskunnan tarjoamat palvelut tyydyttävät koko kansaa, eikä kukaan tunne olevansa vain maksajan roolissa.
Koulutuksella ja terveydenhuollolla on tässä yhteydessä tärkeä rooli.
Tärkeässä roolissa on myös tuottavuuden ja vaikuttavuuden lisääminen julkissektorilla. Kannustavuutta tarvitaan myös julkiselle sektorille, ja palvelujen järjestäminen ja tilaaminen tulee olla mahdollisimman lähellä palvelun maksajaa.
Vain näin voidaan saada purettua kuntayhtymärakenteen aiheuttamat tilanteet, joissa kunnat toimivat vain maksuautomaatteina ilman mahdollisuutta järkevöittää asukkailleen tarjottavaa palvelutuotantoa.
Terveydenhuollossa, kuten kaikessa muussakin palvelutuotannossa, tulisi panostaa entistä enemmän vaikuttavuuden tutkimiseen. Terveydenhuollon yksikkö saattaa olla ylpeä edullisista potilaskäyntikustannuksista, mutta todellisuudessa asiakas saattaa keskimäärin tarvita vuoden aikana huomattavasti enemmän hoitoa kuin toisaalla.
Yksisilmäinen tuottavuuden tuijottaminen saattaa aiheuttaa huomattavia kuluja kasvavan palvelutarpeen vuoksi.
Talous tulee olemaan seuraavien eduskuntavaalien pääteema. Keskustan on hyvissä ajoin pidettävä huolta siitä, että meillä on esitettävänä selkeät näkemykset omista keinoistamme talouden tasapainottamiseksi.
Jos me jätämme tämän työn vain kokoomuksen ja SDP:n tehtäväksi, niin vaalitappio on varma. Meidän tuleekin osata tarjota vaalikentillä muiden kritisoinnin sijaan myös vaihtoehtoja.
Suomenmaa 03.03.2010